OneShots 1 (in Finnish)

memories/liam&niall (17)

-Voi hiton hitto!

Niall iski rikkinäistä kahviautomaattia nyrkillään ja marssi ulos huoneesta. Hänellä oli mennyt aika huonosti viime aikoina. Itse istuin ja tuijotin pukuhuoneen koruttoman valkoista lattiaa. Vielä muutama tunti show'n alkuun. Jotenkin minusta tuntui, että Niallia pitäisi piristää. En vain tiennyt, miten. Jos hänellä oli huono päivä, hän ei jaksanut sietää lapsellisia yllätysyrityksiä tai muitakaan tempauksia. Hän tarvitsi vain jonkun kertomaan asioita. Kertomaan, millaisessa tilanteessa hän oli ja miten monia ihmisiä hän teki onnelliseksi päivittäin.

Pyyhin sormiani yli oikean kämmenselkäni tatuoinnin. Kotka, joka symboloi minulle rohkeutta ja unelmien tavoittelua. Ehkä minun todella pitäisi yrittää auttaa häntä. Olin kyllä nähnyt hymyn hänen kasvoillaan keikkojen aikana, mutta tiesin, että se oli vain faneja varten. Enkä halunnut yleensä niin iloisen ja energisen Niallin turvautuvan tekohymyyn.

Lou jutteli Lottien kanssa huoneen toisessa laidassa. Heilautin heille kättäni ja kävelin sokkeloiseen käytävään, jonka varrella oli lisää pukuhuoneita. Käytävän viileä, ilmastointikoneen raikastama ilma nosti käsivarteni kananlihalle. Kiskoin flanellipaidan tiukemmin ympärilleni ja jatkoin matkaani tietämättä kuitenkaan, missä Niall oli.

Käännyin käytävän risteyksestä vasemmalle ja yhtäkkiä hiljaisuus vaihtui useiksi, hiljaisiksi ääniksi. Ensimmäinen huone oli Louisin. Kuulin hänen avaavan ääntään.

Harryn huone oli toinen käytävällä. Sieltä ei kuulunut kuin hiljaisuutta. Seuraava huone taisi olla turvamiestemme käytössä. Sieltä kuului moniäänistä puheensorinaa ja television meteliä.

Seuraava huone kuulosti hetken hiljaiselta, mutta juuri kun olin jatkamassa käytävän päähän oman huoneeni ovelle, kuulin oven läpi hiljaisia kitaran sointuja. Niiden rytmi oli rauhallinen, tunnelma melankolinen.

Vilkaisin kelloa käytävän seinällä. Kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia keikan alkuun. Astuin Niallin ovelle ja epäröin hetken ennen koputtamista.

Kitaransoitto katkesi kuin seinään. Hän katsoi minua jotenkin vaikeana, kun raotin ovea ja astuin sisään. Kitara oli edelleen hänen käsissään ja hän laski katseensa sen kielille.

Istuin tyhjään nojatuoliin häntä vastapäätä. Odotin hetken, että hän sanoisi jotain, mutta hänen selvästi itkusta turvonneet kasvonsa pysyivät tyyninä.

-Mikä on?

Hän pudisti vain päätään puristaen kitaran tiukemmin käsiinsä.

-Kyllä sä voit puhua. En mä pakota, mutta et sä voi mennä lavalle noin. Et sä jaksais edes nauttii siellä.

Hän nosti kyynelistä kimaltelevan katseensa minuun ja avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen samantien.

Siirryin hänen viereensä sohvalle ja hivelin hänen olkapäitään.

-Musta tuntuu, että tässä ei vaan oo enää mitään järkee. Että tää on ihan turhaa enkä mä ansaitse tätä.

Hän painoi päänsä käsiensä väliin ja tunsin pahan olon huokuvan hänestä.

-Kuule Niall, ei ajatella näin. Etkö sä muista viime kesää?

Hän nosti päätään hieman, mutta kasvot olivat ilmeettömät.

-Sä sanoit, ettei sulla koskaan oo ollu niin hauskaa ja ettet sä koskaan haluu unohtaa sitä. Missä se Niall on nyt?

Tönäisin hänen olkapäätään kuin herättääkseni hänet alakuloisuudesta.

-Cmon, kyllä mä tiedän, että se hymy on siellä vielä.

Hymyilin itse niin leveästi kuin osasin ja odotin sen tarttuvan häneenkin. Lopulta hän kohotti toista suupieltään.

-Niin, olihan ne yleisöt kyllä oikeesti upeita.

Hän nosti katseensa jonnekin kauas. Tiesin kyllä, mitä hän näki. Katsomoita ja permantoja täynnä hymyileviä kasvoja, kylteistä tai kukista täyttyneitä yleisöjä, upeita auringonlaskuja Euroopan stadionien yllä...

Pikkuhiljaa hymy alkoi palata hänen kasvoilleen ja kyyneleet silmänurkista katosivat räpäytysten mukana.

Jostain syystä omatkin ajatukseni täyttyivät kesämuistoilla. Lämpimiä päiviä Italiassa, Brasiliassa, Australiassa... Aurinkorasvan ja meriveden tuoksu. Ja toisaalta myös järjettömän tukalat bussit ja pukuhuoneet. Mutta kaikki ne olivat hyviä muistoja. Ja aina esiintyminen palkitsi kaiken sen tylsistymisen ja ärsytyksen, minkä pitkät matkat ja odottelu aiheuttivat. En ollut edes huomannut olleeni itsekin aika maassa, mutta nyt tajusin piristyneeni nopeasti. Vaikka fanit luulivat kuulevansa samat kiitoksen sanat jokaisella keikalla, ne tulivat ainakin itselläni sydämestä joka kerta. Te olette äänekkäin yleisö koskaan! Emme voi koskaan kiittää teitä tarpeeksi. Olette, jokainen teistä, maailman parhaita faneja.

Niall kääntyi kohti minua ja kietoi minut karhunhalaukseen.

-Sä sitten osaat aina piristää, Payno.

Hän taputti minua olalle ja hymyili niin, että täydellisen valkea hammasrivistö paljastui. Hän nosti kitaran uudelleen syliinsä.

-Jokos me aletaan avaamaan ääntä, vai pitäiskö meidän vaihtelun vuoksi vetää kunnon räkäkurkkuina?

Hänen naurunsa kaikui pukuhuoneessa.

_________________________________

tässäpä vähän 'muisteleva' oneshotti, koska sellaista pyydettiin. en tiedä miksi viime aikoina kaikki mun kirjoittamat pätkät on ollu teemoiltaan jotenkin tosi surullisia, mutta ehkä mä löytäisin vielä iloakin näihin jossain vaiheessa ;)

uusista ei tällä hetkellä tietoa, tällä viikolla saatan julkaista jonkun halloween-pätkän (vaikka onhan tuo 'zombishotti' jo tässä kirjassa)

xx eve