OneShots 1 (in Finnish)

Stay / Michael (60)

Sinä olit enää vain varjo itsestäsi. Se oli syönyt kaiken sinusta, eikä sitä voinut pysäyttää. Huoneen valkeus ei tehnyt tästä enää yhtään parempaa. Sänkysi päädyssä luki "A. Irwin" ja jo pelkästään se sai kuristavan tunteen painamaan rintaani. Istuin jo tutuksi tulleella paikalla, ihan sängyn vieressä, mahdollisimman kaukana laitteista, joiden näytöt ilmoittivat erilaisia lukuja ja käyriä.

Sinä et ansainnut tätä. Ei kukaan ansainnut. Kukaan ei ansainnut kuihtua pois vähän kerrallaan. Silmäsi olivat suljetut, eivät aukeaisi enää kertaakaan, vaikka hengitit vielä. Sängyllä oli joku muu, et sinä. Sinä olit... en tiennyt missä sinä olit, mutta et ollut se kuiskauksenhento henkilö, joka makasi sairaalasängyssä peitto vedettynä rintaan asti, kädet velttoina ja elottomina peiton päällä, kylkiä vasten.

Sinä puhuit aina niin kauniisti, et koskaan sanonut mitään ajattelematta ensin. Juuri se oli herättänyt kiinnostukseni sinua kohtaan alun perin. Nyt se kiinnostus oli tehty tyhjäksi, yksipuoliseksi. Lääkäri oli jo useita päiviä sitten sanonut, ettet sinä enää tuntenut tai kuullut ympäristöäsi. Se sattui silloin ja niin se sattuu nytkin. Toivoin, ettet tuntenut kipua.

Mietin, millaista olisi kellua pimeydessä, joka ei loppunut koskaan. Siltä sen täytyi tuntua, sisäisen kuoleman. Kasvonpiirteesi olivat vieraat, iho oli melkein läpikuultavan ohut ja luut erottuivat liian selvästi. Tuntui kauhealta katsoa sinua. Nojasin kyynärpääni polviini ja roikotin päätäni käsien varassa. Tuijotin kiinteästi sängyn alla olevaa poljinta, jolla voisi nostaa sängyn päätyä.

Kaikki oli ollut täydellistä, herkkää hellyyden unelmaa, joka oli murtunut pienessä hetkessä. Vain muutama sana paikalliselta lääkäriltä, ja yhtäkkiä joka puolella oli hoitajia, lääkäreitä. Jos olimme kotona, sairaala eli edelleen ajatuksissa. Jo silloin olin menettänyt sinut. Mitä enemmän aikaa kului, sen kauemmaksi ajauduit. Yritin pitää sinusta kiinni, mutta tauti vei sinut mukanaan.

Nostin katseeni takaisin sinuun ja kurotin kättäni. Tartuin käteesi, vaikka se tuntui enemmän nuken kädeltä kuin sinun kädeltäsi. Pyyhin peukalollani kämmenselkääsi. Se oli aina rauhoittanut sinua, ehkä se rauhoitti nytkin. Vaikka näytit rauhalliselta siinä, tiesin, että kehosi kävi edelleen taistelua jossain näkymättömissä. Se yritti edelleen palauttaa toimintakyvyn, vaikka tiesi hävinneensä. Oli vain ajan kysymys, milloin kaikki letkut saisi irroittaa ja näkisin sinut viimeisen kerran.

Älä. Se oli viimeinen sana, jonka olin kuullut sinun suustasi. Sen jälkeen olit menettänyt puhekykysi. Se sana sinun äänelläsi oli kuin tatuoituna muistiini, hieman epävarmalla, unisella äänellä. Olit ollut harhainen sinä iltana. Tuijotit kattoa liikutellen silmiäsi puolelta toiselle ja lopulta sanoit "älä". Vain muutamaa tuntia aiemmin olimme vielä puhuneet normaalisti, sopineet seuraavan päivän vierailuistani.

Kyyneleet olivat seuranani hiljaisessa huoneessa. Jos voisin saada sinut takaisin, tekisin mitä tahansa. Aina silloin tällöin olin varma, että tämä oli kaikki vain painajaista, joka ei jostain syystä katkennut. Jouduin silti muistuttamaan itselleni, että tositilanne oli tämä. Jäisin yksin, enkä voinut sille mitään. Joku jossain todellisuuden ulkopuolella oli päättänyt, ettei meidän suhteemme tähti ansainnut elää vaan se piti sammuttaa taivaalta. Ja sitten käsi oli painettu sinun suullesi, sinut oli valittu. En koskaan halunnut kuvitella omaa jaksamistani sen jälkeen, kun sinä olisit mennyt. En voinut kuvitella sellaista tilannetta. Sinä olit osa minua, en voisi pärjätä ilman omaatuntoani, sydäntäni, rakkauttani.

Äkkiä tajusin, miten veltolta kätesi oikeasti tuntui kädessäni. Puristin silmäni kiinni. Kyyneleet pusertuivat ripsieni välistä poskille. Tämä ei saanut mennä näin. Meidän kuului seisoa keskellä kaupunkia, aamuruuhkassa, pidellä toisiamme kädestä lujempaa, kun jouduimme suuren ihmismassan keskelle. Mutta se ei enää koskaan voisi olla todellista. Sinä eläisit ainoastaan unissa ja muistoissa, todellisuus ei enää voisi koskettaa sinua. Iskin nyrkillä omaan reiteeni. Väärin, kaikki niin väärin. Kuulin omat nyyhkäykseni hiljaisena kaikuna huoneessa.

Tartuin molemmin käsin käteesi ja tajusin vasta silloin, miten kylmä se oli. Puristin rannettasi. Odotin, odotin toiveikkaasti. Käännyin kohti monitoreja ympärilläsi. Suurimmalle näytölle piirtyi suoraa viivaa hyvin hiljaisen kimeän äänen saattelemana. Nostin kätesi huuliani vasten, puristin sitä viimeisillä voimillani. Huoneen ovi avautui, mutta en enää tiennyt, keitä sisään tuli tai miksi he tulivat. 

______________________________

melkoisen surullinen tämä oneshot. toivottavasti miellyttää silti. tämä on vastaus pyyntöön oneshotista "jossa joku kuolee" vaikka olen sitäkin teemaa sivunnut monessa muussakin pätkässäni. 

kommentoikaa ihmeessä, mitä tykkäsitte tästä, ruinaan jatkuvasti kommentteja, koska vain niiden kautta tiedän, millaisia juttuja tykkäätte tästä kirjasta lukea ! 

xx eve