OneShots 1 (in Finnish)

Lipstick stain (79)

Kenelle tulee mieleen jättää sormus yöpöydälle ja kadota? Kenelle tulee mieleen jättää itsestään vain huulipunatahra kahvikuppiin ja lääkepurkki vessan kaappiin? Kenelle tulee mieleen tehdä nämä yhdeksänkymmentävuotiaana?

Sinä pystyit tekemään kaiken sen, ja arvaan, ettei se ollut sinulle temppu eikä mikään, kuten ei sekään, että ostit vaatteesi samasta kaupasta kuin vuosikymmeniä sitten, vaikka kaikki muut shoppailijat olivat sinua ainakin viisikymmentä vuotta nuorempia. Kiroan puoliääneen, kun tajuan, miten leveästi hymyilen edes ajatukselle sinusta. En väitä, että olisin itsekään kovin vanhanaikainen, mutta en koskaan yltänyt sinun tasollesi nuorekkuuden tavoittelussa. Kattohuoneisto oli edelleen minun. Nyt ainoastaan minun. Valoisat, valtavien ikkunoiden avartamat huoneet tuntuivat hiljaisilta ja vierailta nyt, kun hiippailin niissä yksin. Liikuin uhkarohkeasti ilman rollaattoria, ihan vain jotain sinusta säilyttääkseni. En halunnut asettua asemaan, jonka hoitajat minulle tarjosivat jokapäiväisillä käynneillään. En ollut se vanhus, joka istuu nöyränä ja katselee vaitonaisena, miten koti ja elämä riisutaan kaikesta, mikä siitä on joskus tehnyt mielekkään. Rakastin vanhoja julisteitani, vielä vanhempia postikorttejani, kaikkia nuoruuteni esineitä enemmän kuin mitään. Valkoisten seinien ei kuulunut olla paljaat ja tylsät, vaan rosoiset rokkibändien julisteet saivat kaikessa rauhassa koristaa niitä. Ehkä se ärsytti kotihoitajia, jospa se oli syy, miksi he olivat joka päivä yhä kiireisempiä ja nyreämpiä.

Mutta miksi helvetissä sinä häivyit sillä tavalla? En ole vieläkään keksinyt syytä, vaikka minulla on ollut jo kaksi kuukautta miettimisaikaa. Ei kai sillä enää ollut mitään väliäkään, mutta olisin joka tapauksessa halunnut tietää syyn. Kyllä kai minä sen tiesin. Olen muutaman vuoden vanhempi kuin sinä, yhdeksänkymmenenneljän tällä hetkellä. Sinä olet vasta yhdeksänkymmenen. Miten huvittavaa onkaan puhua näin pienistä ikäeroista, kun vuosia on näin paljon. Ehkä sinä ajattelit, että olen jo liian lähellä kuolemaa, ja lähdit pois. Tämä elämä ei ole vielä kuolemaa nähnytkään. En vieläkään ollut tunnistaa itseäni valokuvista, joita minusta toki harvoin otettiin. En nähnyt itseäni tässä vanhassa kehossa, näin itseni jostain syystä sellaisena, kuin joskus olin. Ja se joskus oli kauan sitten.

Sinun tapaamisesi muutti elämäni suuntaa kunnon heilahduksen verran. Palasin armeijasta, ja yhtäkkiä sinä ilmaannuit keskelle tietäni raajat X-asentoon venytettyinä. En vain voinut kulkea ohitsesi, olit liian houkuttava kaukaa kierrettäväksi. Ja niin päädyimme yhteen seitsemäksikymmeneksi vuodeksi. Välillä ne vuodet tuntuivat pitkiltä, välillä taas silmänräpäyksiltä. Ja silti selvisimme näin pitkälle. Oli tähtiin kirjoitettua, että sinä olet se, joka lähtee. Ja yhä odotan, että avain rapsahtaa lukossa ja palaat kotiin. Avaimet sinä nimittäin otit mukaasi. Ehkä se on merkki siitä, että palaat vielä joskus. Toivon niin.

Nousin ylös nojatuolista ja tunsin musiikin kehossani. Vaikka radioni oli ollut hiljainen jo päiväkausia, musiikki ilmestyi kuin tyhjästä ympärilleni ja nosti minut mukaansa. Kappale oli tuttu, ja kun suljin silmäni, näin sinut siinä; olet ehkä kolmenkymmenen, ylläsi on 50-luvun tyylinen kellohelma, ja hiuksesi on koottu niskaan nutturalle. Ja parasta on se, että sinä hymyilet. Hymyilet leveästi ja aidosti, ja sinä hymyilet suoraan minulle. Käteni ovat tanssiotteessa luonnostaan, ja tanssimme kuin huomista ei olisikaan. Valssin alkaessa painat itsesi lähemmäs minua ja nojaat pääsi vasten olkapäätäni. Valaistus on himmeämpi.

Ja tässä minä nyt tanssin, katso minua. Tanssin valssia ympäri asuntoa, täysin yksin. Jos olisin nuorempi ja notkeampi, pudottautuisin lattialle istumaan ja nojaisin pääni vasten polvia, mutta tyydyn vain painamaan selkäni vasten keittiötason reunaa ja huokaamaan syvään. Missä helvetissä sinä voit olla? Jos olisit kuollut, minä tietäisin siitä. Ja jos olisit edelleen tässä kaupungissa, tietäisin siitäkin. Mutta juuri nyt en tiedä mitään. Koskaan elämässäni en ole tiennyt näin vähää.

Nostin kahvimukisi tiskipöydältä ensimmäistä kertaa tänään. Se oli minulle kuin rukousnauha. Pyörittelin mukia varovaisesti käsissäni ainakin kerran päivässä, ja joka kerta tarkkailen samaa kohtaa; sinun jättämääsi huulipunatahraa. Klassinen punainen huulipuna oli peruja aamulta, jona olit poissa. Piirroskissa tuijotti minua mukin kyljestä. Ethän sinä edes pitänyt kissoista.

Minä en ansainnut tällaista. Ansaitsin selityksen, ja sellaisen lähtisin hakemaan vaikka maailman ääristä. Kävelin yllättävän ripeästi eteiseen ja puin takin ylleni. Asettelin hatun päähäni ja tarkistin, että kenkien nauhat olivat kiinni. Olin jo avaamassa ovea, kun palasinkin takaisin. Nostin hatun takaisin hattuhyllylle ja palasin keittiöön.

Tartuin vielä kerran kahvikuppiisi. Nyt oli aika saada selitys. Otin kupin mukaani ja kävelin olohuoneen ikkunan luo. Sain kuin sainkin väännettyä ikkunan auki. Roikotin kuppia koukkuun vääntyneestä pikkusormestani ja työnsin käteni ulos viimaan. Päästin kupin putoamaan ja toivoin, ettei kukaan saisi sitä päähänsä kymmenen kerrosta alempana.

Kävelin eteiseen, nostin hatun taas päähäni ja astuin ulos ovesta.

_____________________________

pitkästä aikaa tärppäsi idean kanssa ja sain pätkän valmiiksi asti ilman suurempia taisteluja sen kanssa!  jostain syystä lyhyiden juttujen kirjoittaminen on taas ollut vaikeaa, vaikka sellaisille olisi aikaa löytynyt paremmin kuin pidempien tekstien rustaamiselle. kuitenkin vihdoin tempasin tuulesta idean, joka olikin tarpeeksi siedettävä omalle tarinatutkalleni :)

toivottavasti tykkäätte, oli jotenkin kiinnostavaa kirjoittaa vanhemman päähenkilön näkökulmaa, kun edellisistä sensuuntaisista kokeiluista on jo aikaa :) kommentoikaa, ja antakaa mulle ideoita, ottaisin mielelläni vastaan erikoisiakin ideoita! 

xx eve