OneShots 1 (in Finnish)

knock knock(18)

Ovikello soi. Ja heti uudelleen. Postimies. Hän soittaa aina kahdesti. Mutta nyt se ei tuntunut oikealta. Ehkä siksi, että kello oli kaksi yöllä ja ulkona pilkkopimeää.

Asunnossa oli kuolemanhiljaista. Vain ovikellon kaikumaan jäänyt pirinä piti minulle seuraa. Puhelimeni oli edelleen kädessäni ja monta sovellusta avattuna. Näin peukaloideni tärisevän näytön alareunan yllä. Voisin soittaa... Mutta saattoihan se olla joku, joka yrittää väärään asuntoon... Mutta talomme oli erillään muista. Ja toisaalta tiesin, etteivät vanhemmat vastaisi tähän aikaan, vaikka ovatkin Vegasissa.

Pelko kuristi minua. Yritin uskotella omalle itselleni, että se saattoi olla vain eksynyt juhlija, joka lähtisi pian pois. En vain halunnut uskoa. En varsinkaan silloin, kun ovikello samalla hetkellä pärähti uudelleen kaksi peräkkäistä kertaa. En uskaltanut liikahtaakaan sohvalta. Nostin jalkani pois lattialta. En voinut olla jatkuvasti vilkuilematta selkäni taakse. Olin jostain syystä varma, että joku tuijotti minua sieltä.

Jossain rasahti. Ääni sai minut tärisemään enemmän. Jos oven takana oleva tyyppi yritti murtautua sisään... Ja yhtäkkiä jostain kuului lasin kopinaa. Joku koputti ikkunaan. Ikkunaan takanani. Olin varma siitä, vaikka ääni tuntui tulevan oudon kaukaa. Samalla tajusin, miksi verhot kannattaisi laittaa kiinni iltaisin. Halusin kääntyä, mutta en vain voinut. Lopulta pakotin itseni kääntymään hitaasti ympäri valmistautuen näkemään mitä tahansa. Mutta lasin takana ei ollut mitään. Vain yksinäinen pimeä takapiha. 

Istuin sohvalla tunnin samassa asennossa tuijottaen ikkunaa. Mitään ei tapahtunut ja ovikellon pirinä oli lakannut. Tunsin väsymyksen, mutta en uskaltanut liikahtaa. Silti tiesin, etten takuuvarmasti halunnut nukahtaa sohvalle. Sykkeeni oli kohonnut korkeammalle kuin koskaan. Puristin puhelimen tiukasti käteeni ja yritin hengittää rauhallisesti ja normaalisti. Eihän tässä ollut mitään. Oikeastaan mitään ei ollut edes tapahtunut.

Kun nousin sohvalta, tiesin äkkiä, että tavallinen, rauhallinen kävely yläkertaan olisi nyt minulle mahdottomuus. Juoksin portaille ja niitä ylöspäin tuijottaen jatkuvasti taakseni, kunnes törmäsin johonkin. Kohotin jo käteni kasvojeni eteen: älä satuta. Sitten avasin silmäni ja näin, että olin törmännyt vain yläkerran aulassa olevaan vaatenaulakkoon. Sydämeni pamppailu ei silti heltynyt siitä lainkaan. Kävelin ripeästi huoneeseeni ja painoin oven kiinni. Ensimmäisenä vedin verhot tiukasti kiinni niin, etten voinut nähdä edes yksittäistä pientä kuunsädettä. Sammutin valot ja hyppäsin valtaisalla loikalla sänkyyni kiskoen peiton ylleni niin tiukasti, ettei edes yksikään hius näkynyt ulkopuolelle. Se tuntui turvallisemmalta, vaikka todellisuudessa peitto oli vain surkea kasa kankaan kuituja.

Uni ei tullut. Ei edes väkisin. Yritin pitää hengitykseni rauhallisena, mutta tiesin kuuloaistini käyvän ylikierroksilla. Ja äkkiä se koputus. Jälleen lasiin. Ja se kuului nyt läheltä. Koputus oli säännöllinen. Piinaavan hidas rytmi, joka kuitenkin säilyi koko ajan. En halunnut kuulla. En halunnut tietää.

Koputus jatkui katkeamatta. Arvelin kellon olevan ehkä puoli viisi. Lopulta päätin katsoa. Ihan vain hetken mielijohteesta. Raotin peiton kulmaa ja työnsin kasvoni ulos peiton sisältä.

Näin pellen, joka kääntyi katsomaan minua hitaasti kuin robotti kopautettuaan vielä kerran peiliin huoneeni seinällä. 

_________________________________

näin halloween -viikonlopun kunniaksi ajattelin julkaista teille vähän kauhua, vaikka en tiedä onko tämä kovinkaan hyvä edes :D tähän voi ihan vapaasti kuvitella henkilöiksi kenet tahansa, kirjoitin tarkoituksella niin, että on mahdollista ajatella vaikka itsensä päähenkilöksi ;) 

lisää oneshotteja tiedossa ensi viikon puolella :) 

xx eve