OneShots 1 (in Finnish)

Panic (55)

En tiedä, mihin heräsin, mutta yhtäkkiä tajusin olevani lattialla. En sängyssäni vaan makaamassa selälläni lattialla. Näin peittoni riippuvan puolittain maassa sänkyni reunalta. Minun oli täytynyt herätä putoamiseen. En nähnyt yöpöytäni kelloa tästä, mutta valosta päätellen ei ollut vielä aamu.

Joka puolella oli täysin hiljaista. Ehkä juuri siksi kuulin niin selvästi, miten joku käveli keittiössäni. Yritin mielessäni kelata, kuka voisi olla siellä, mutta tiesin, ettei kenenkään todellakaan pitäisi. Kenelläkään muulla, vanhempieni lisäksi, ei ollut edes avaimia asuntooni. Minun pitäisi mennä katsomaan, mutta silloin tuntisin itseni ennalta-arvattavan kauhuleffan päähenkilöksi, joka menee hymy huulilla vastaan murhaajaa. Kun yritin siitä huolimatta nousta istumaan, tajusin, etten voinut liikuttaa ruumistani lainkaan. Vaikka tunsin liikuttavani käsivarttani, näin sen makaavan elottomana vierelläni. Vasta nyt minua alkoi todella pelottaa. Liikaa outoja sattumuksia yhdellä kertaa.

Kuulin edelleen askeleet, nyt ne eivät olleet enää keittiössä. Raskaat askeleet kuuluivat nyt olohuoneesta, joka oli vain seinän takana huoneestani. Huoneeni ovi ei ollut edes kunnolla kiinni, vaan se oli raollaan. En halunnut nähdä tulijaa, mutta silti yritin tarkentaa katsettani ehkä viidentoista sentin kokoiseen mustaan kaistaleeseen, josta päivällä näkyisi olohuoneen sohva. Pelkkä ajatus olohuoneen kirkkaan vihreästä sohvasta rauhoitti minua hetken. Sitten ajattelin, miten noiden raskaiden askelten aiheuttaja sivelisi sohvaa pitkillä, likaisilla kynsillään. Olin varma, että häiriköllä olisi sellaiset.

Askeleet olivat pysähtyneet hetkeksi, mutta nyt ne alkoivat kuulua uudelleen. Ja tällä kertaa tiesin, minne päin ne menivät. Ne tulivat suoraan kohti. Jokainen askel kuulosti edellistä kovaäänisemmältä, ja ehkä kuvittelin, mutta luulin tuntevani ne värähdyksinä lattiassa.

Samalla, ennen kuin ehdin edes ajatella muuta, ovi työntyi auki äänettömästi. Näin koko oviaukon kokoisen hahmon, joka ei todellakaan ollut ihminen. En erottanut sen ääriviivoja tarkasti, sen reunat näyttivät katoavan ilmaan. Sen silmät olivat kuin lamput, hohtivat himmeinä pimeässä. Aloin mennä paniikkiin, koska en vieläkään kyennyt liikkumaan. Hahmo otti muutaman, yllättäen hieman hoippuvan, askeleen minua kohti. Se kurotti käsillään, joissa todella oli luonnottoman pitkät sormet ja kynnet, ja tarttui minua kaulasta.

Samalla säpsähdin huudahtaen hereille. Kauhein uni koskaan. Juuri, kun olin varma, etten saisi tuon jälkeen unta enää koko yönä, aloin kiinnittää huomiota huoneeseeni. En ollut omassa huoneessani. Näin sen kuin varjokuvana edessäni, mutta kun silmäni alkoivat tottua pimeään paremmin, tajusin olevani jossain muualla. Olin hylätyssä sairaalassa. Enkä vieläkään voinut liikuttaa itseäni. Ainoastaan silmäni pyörivät kuopissaan haluamiini suuntiin. Tämänkin huoneen ovi oli raollaan. Katsoin itseäni. Makasin ruosteisessa sängyssä, olin kahlittuna siihen. Paksut vaijerit kulkivat jalkojeni, vatsani ja rintani yli. Halusin huutaa, mutta en saanut kurkustani ulos inahdustakaan.

Oven reunan ympärille kiertyi käsi. Sormi kerrallaan tuli näkyviin harmaankalpea kämmen. Sitten ovi nykäistiin auki ja sisään astui hoitaja. En kuitenkaan ehtinyt nähdä "hoitajaa" sen paremmin, koska tunsin äkkiä valtavan painon rintani päällä. Kuin joku istuisi siinä. Tunsin, miten keuhkoni yrittivät ponnistaa ilmaa painon alla, mutta eivät pystyneet siihen. En nähnyt mitään outoa, ainoastaan seinällä olevan varjon. Varjokuvassa rintani päällä istui jokin olio, mutta en silti nähnyt mitään.

Tunne katosi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Nyt näin hoitajan kunnolla. Hän näytti muuten jopa yllättävän normaalilta, mutta hänellä ei ollut päätä. Eikä muillakaan. Hän ei ollut tullut huoneeseen yksin. Hoitajia oli ainakin kuusi nopeasti laskettuna. Yksi kuljetti kädessään tippapulloa, jonka näytti aikovan kiinnittää minuun. Yritin pyristellä, mutta kroppani ei liikkunut senttiäkään. Paniikki valtasi minut täyttäen verisuoneni ja jokaisen ajatukseni. Taas tuntui, etten saanut henkeä.

Juuri, kun hoitaja oli pistämässä neulaa käsivarteeni, sain yhtäkkiä kehoni liikkumaan jälleen ja illuusio sairaalasta ympärilläni katosi asteittain. Olin omassa huoneessani, ovi oli viisitoista senttiä raollaan, raosta näkyi pelkkää pimeyttä, en ollut lattialla, olin sängyllä, peitto oli päälläni eikä lattialla. Hengitykseni oli kiivaampi kuin sydämeni syke, yritin rauhoitella itseäni.

En tiennyt, mitä äskeinen oli ollut, mutta se oli tuntunut liian todelliselta, enkä haluaisi kokea sellaista enää koskaan uudestaan. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että kokemani oli ollut ensin uni, sitten unihalvaus. Enkä olisi silloin koskaan arvannut, että juuri noista kokemuksista tulisi minulle ketään tai mitään muuta tutumpia...

_________________________________

sain toiveita unihalvauksesta ja unesta aiheena, tässä käytin oikeastaan niitä molempia, mutta luulen, että kirjoitan "ainoastaan" unesta vielä erikseen jotain, saa nähdä :)

mutta! tällä kertaa mulla on pitkästä aikaa oikeeta asiaakin teille. ja ei, älkää säikähtäkö, en ilmoita mitään kauheeta. vaan heitän jälleen kerran pallon teille. haluaisin ehdottomasti lisää ideoita oneshotteihin, omat ideahanat ovat olleet aika hiljaisia viime aikoina. joten, tiedätte mitä tehdä (eli siis voitte ilmoittaa ideoita mun inboxiin tai tuonne alas kommentteihin) odotan innolla, mitä teiltä irtoaisi tällä kertaa, yllättäkää mut ;)

ja tästäkin pätkästä saa kertoa mielipiteitä, en itse ole ihan sataprosenttisen tyytyväinen tähän, mutta sen verran kuitenkin, että uskalsin teidän silmillenne tämän julkaista :)

xx eve