OneShots 1 (in Finnish)

Pimeässä (62)

Annoin valojen olla edelleen pois päältä. Taas tuntui pahalta. Napsautin ensimmäisenä yöpöydälläni seisovan pienen radion päälle ja säädin volyymin hiljaiselle. Olin niin tottunut sen tuomaan taustahälyyn, etten osannut edes herätä ilman radion hölötystä. Pimennysverhon alta piirtyi laiha kaistale valoa seinälle. Se olikin ainoa valo koko huoneessa. Haroin yöpöydältä silmälasejani ja löysin ne yllättävän nopeasti. Maailma näytti hitusen selkeämmältä.

Nousin ylös ja etsin pimeydessä tietäni huoneen toiselle laidalle. Käteni kolahti tuoliin, jolle olin asetellut edellisenä iltana kasan vaatteita. Ensimmäisenä sormiini osuivat farkut, jotka taiteilin jalkaani pimeässä. Paitojen ja sukkien kanssa olisin jo tarvinnut valoa, mutta halusin vältellä peiliä huoneen toisella reunalla. Pukeuduin siis hampaat irvessä tunnustellen paidan ja hupparin kauluksia tarkoin ennen pukemista. Kun viimein sytytin valot, huomasin onnistuneeni pukemaan kaiken ylleni täysin oikein päin. Edes paidan printit eivät olleet selkäpuolella.

Välttelin omia silmiäni peilissä ja etsin meikkipussia keskittyneemmin kuin edes tarvitsisi. Tiesin kyllä, missä se oli, olisin tiennyt myös täydessä pimeydessä. Nostin katseeni ja tuijotin omia kasvojani. En nähnyt niissä mitään vikaa. En nähnyt mitään vikaa vartalossani. Vain muut näkivät. Liian paksu, liian pyöreä. Liian ruma.

Nostin ripsentaivuttimen käteeni ja käänsin ripseni kohti kulmakarvojani. Vedin ripsiväriharjaa hitaasti ripsien yli ja katsoin lopputulosta keskittyneesti. Harjasin kulmani parempaan järjestykseen ja levitin huulilleni hieman punaa. Suoristin paitani helmaa ja halusin itkeä. Minulla oli vielä aikaa. Paljon aikaa. Heräsin aina paljon aiemmin juuri tämän varalta. Sen varalta, että jo aamulla tuntuisi pahalta. Herääminen oli taas tuntunut sukellukselta pimeään, jääkylmään veteen. Palasin sänkyni luo ja istuin sen reunalle. Rystyseni vaalenivat, kun kiedoin sormeni puisen sängynlaidan ympärille. Katsoin varpaitani.

Vaikka ne olivat vain katseita, eivät enää joka kerralla sanoja, tiesin kyllä, mitä niiden taakse piiloutui. Arvostelua, kauheita sanoja. Sanoja, jotka kuulin mielessäni, vaikkei niitä sanottu ääneen. Olin turruttanut itseni sille, mutta kipu ei ollut poistunut. Se ei poistuisi ehkä koskaan. Se pysyisi ja kaivertaisi itsetuntoni paikalle aina vain syvempää aukkoa. Eivät he tienneet. Siksi he jatkoivat. He olivat tarpeeksi typeriä luulemaan, että se oli vain hauskaa. Ettei se oikeasti satuttanut ketään, ettei se ollut tarpeeksi suunnitelmallista ja vakavaa. Oli se.

Pudistelin hiljaa päätäni puolelta toiselle. Yritin ajaa mieleni muille raiteille keskittymällä radioon. Tietenkään sieltä ei tullut puhetta juuri nyt, kun olisin ennemmin halunnut kuulla sitä.

Peilin eteen ittes keräät

Pelkkii virheit näät

Pysähdyin kuuntelemaan. Todella pysähdyin. Nostin katseeni ja tuijotin radion pientä, sinertävää näyttöä, joka pyöritti radiokanavan nimeä ympäri yhä uudelleen.

Muiden katseet arvostelee

Joten harkitse eleet

Mieti tarkkaan mitä teet

Piilota mielipiteet

Joku lauloin minun elämästäni, lauloi minusta. En ehtinyt kiinnittää huomiota melodiaan, en laulajan ääneen. Kuulin ainoastaan sanat, tarinan, joka voisi kertoa juuri tästä aamusta.

Kaikki tää on häilyvää

Mä nään pintaa syvempään

Ja sanon sulle että mulle sun ei tarvii esittää 

___________________________

sain aiemmin biisiehdotuksen, jota nyt sitten käytin. biisihän on siis Lucaksen Täydellisen epätäydellinen. tästä biisistä sain aika nopeasti tämänsuuntaisen inspiksen, vaikka tämä nyt ehkä hieman ennalta-arvattava idea biisistä olikin. toivottavasti kuitenkin tykkäätte, tämä aihe on varmasti harmittavan monelle tuttu. 

muistakaa ihmeessä kommentoida ja votettaa, uusia ehdotuksiakin otan vastaan ! 

xx eve